BOBO (ENT. BIMBO) SUOMESSA; Kuinka saavuin kotiin

Elimme huhtikuuta, oli maanantai kymmenennen - tiistai yhdennentoista päivän välinen yö, kun saavuin Helsinki-Vantaan lentokentälle, väsyneenä ja tärisevänä, yhdessä Meg-koiran kanssa samassa kuljetusboxissa. Matka oli ollut pelottava, ja yht'äkkiä ympärilläni oli hurja määrä uusia kasvoja hymyt naamalla. Kaksi naista -äiti ja tytär - kiinnittivät minuun erityisen paljon huomiota: He olivat uudet ihmiseni, joiden mukaan sitten lähdinkin, kohti uutta elämääni. Myöhemmin minulle selvisi, että sain samalla oikeastaan kaksi kotia (yhteishuoltajuuden, koska uudet ihmiseni tekevät sairaanhoitajina kolmivuorotyötä); kumma juttu sinänsä, sillä aikaisemmin minulla ei ollut yhtään kotia, ja sitten olikin kerralla KAKSI omaa kotia ja ihmistä. Pelkoni vaihtui noin puolen tunnin sisällä saapumisestani innoksi: uusia hajuja ja kiinnostavia asioita kuin oli niin uskomattoman paljon. Erityisen kiinnostava oli vanhemman naisen kissa, jota yhäkin pidän hyvin varteenotettavana leikkikaverina - tai tilanteesta riippuen paistina. Tätä asiaa omat ihmiseni eivät jostain kumman syystä katso kovinkaan hyvällä... Ensimmäisen yön nukuin nuoremman naisen vieressä sohvalla, enkä jaksanut edes harkita ylös nousemista, kun nuorempi nainen lähti työpaikalleen klo seitsemäksi. Minä poika katsoin parhaimmaksi kerätä voimia uusiin seikkailuihin, mitä uudessa kotimaassa olikin rutkasti tarjolla. Uudet ihmiseni antoivat minulle hyvää palautetta siitä, että en tuhonnut uusien kotieni irtaimistoa ja osasin tehdä tarpeeni ulos (come on, kai nyt kahdeksan vuoden iällä tuollaiset perusjutut joka poika hallitsee, hoh hoh...). Sen sijaan he eivät yhäkään aina jaksa hymyssä suin katsoa minua, kun ulkoilemme ja näen jotakin kiinnostavaa (toinen koira, pulu, lokki, orava, kissa, nenäliina, pudonnut jäätelö.......), jonka luokse minun on päästävä noin sekunnin sadasosassa. Ihmettelevät mokomat, että miten pärjäävät talvella, piikkikengät muka meinaavat ostaa.. Uudessa elämässäni minulla on myös työpaikka: Käyn silloin tällöin vanhemman naisen mukana töissä sairaalassa, potilaita viihdyttämässä. Olen siis ikään kuin terapiakoira. Mielestäni tämä on hyvin tärkeä tehtävä. Toinen työtehtäväni tulee talvella olemaan perheemme taaperon veto pulkassa. Olen siis hyvin työllistetty ja tarpeellinen koiraherra:) Kaikin puolin uusi elämäni tuntuu olevan seikkailuja täynnä. Para-aikaa motivoin nuorempaa ihmistä lähtemään kanssani ulkomaailmaan (ihana kaatosade- minä en voi ymmärtää, miksi tuo oma ihmiseni irvistelee katsoessaan ulos ja höpisee jotakin kummaa uitetusta koirasta ja koleudesta..).. Mokoma ei tajua, mitä kaikkia mahdollisuuksia ulkomaailma tarjoakaan...hei, nyt mennään! Rakkaudella, BOBO <3 ps. Bobon ihmiset lähettävät lämpimät kiitoksensa Hellulle, joka mahdollisti Bobon uuden elämän perheemme jäsenenä. Terveisiä myös kaikille Espanjan koiruuksille.

Takaisin