KANELI (ent. Campera) kotonaan Suomessa

Minun nimeni on Kaneli, tarhalla ollessani olin nimeltäni Campera. Olen n. 3-v terrierimix-tyttö.

Tulin Suomeen yöllä 28.8.06 ja minua oli vastassa emäntäni Minna ja autossa odotti uusi veljeni Jekku. Vähän jänskätti, että mitähän se minusta tykkää, hän kun on jo 15-vuotias mäyrisvaari, aika iäkäs herra siis. No, autolle päästyämme Jekku tuli ulos tervehtimään minua ja vaihdoimme nenäpusut ja sitten se vaari nuuhkaisi peräpäätäni ja tuhahti äänekkäästi. Mokomakin. Autossa matkalla kotiin Tampereelle nukuin kiltisti pienellä kerällä takapenkillä, kunnes Linnatuulessa pysähdyimme pissille ja emäntä haki itselleen kahvia ja me saimme Jekun kanssa lämpöiset nakit. Emäntäni kyllä tiesi, että sellaisia herkkuja ei saisi antaa hetimiten, mutta Jekkukin muka oli niin nälissään ja kyllä sitä nyt yhdet nakit pitää saada. Ei minulla silti mennyt masu sekaisin, onneksi. Siis emännän onni tässä kohtaa, itsepähän olisi autonsa siivonnut..

Kotiovella uusi veljeni vähän yritti irvistellä minulle, kun huomasi, että minä tosiaan olin vieläkin matkassa, niin kiltisti olin koko automatkan, että se ei edes muistanut olemassaoloani. Sisällä se ei enää noteerannut minua ollenkaan, vaan sain rauhassa tutkia paikkoja. Sitten tietenkin söimme masut pullolleen ruokaa (no joo, tässä kohtaa sain vain kuivaruokaa ja piimää, kun Jekku veteli jotain kurmee-ateriaa, mutta kova nälkä oli ja hyvin maistui) ja olinkin jo niin uuvuksissa, että nukahdin emäntäni syliin sohvalle. Kun emäntä vihdoin malttoi mennä nukkumaan, pääsin sänkyyn kainaloon nukkumaan. Vähän vain häiritsi, kun emäntä vain leperteli onneaan, kun molemmissa kainaloissa oli karvakuono tuhisemassa. Vihdoin sekin onneksi nukahti. En edes pissinyt yöllä kertaakaan sisälle, sitten vasta kun olimme herättyämme lähdössä ulos, lirautin pisut lattialle, koska emännältäni kesti niin turkasen kauan kaikki aamutoimet. Tämä olikin ainoa kerta, kun olen pissinyt sisälle. Emäntäni sitä on ihmetellyt ja päivitellyt tämän tästä, mutta minä olen niin kiltti. Oikea prinsessa kuulemma. Jekkuhan pissii toisinaan sisällä sanomalehden päälle, mutta vaarilla on nesteenpoistolääkitys ja se on ihan ymmärrettävää.

Olen jo ollut yksin kotona kaksin Jekun kanssa ja olen ollut tosi kiltti. Emäntäni on aina yöllä töissä ravintolassa ja sanoi, että ei saa sitten haukkua ja mekastaa, etteivät naapurit hermostu. Ja minähän tottelin heti paikalla. Osasin myös jo ekana päivänä istua nätisti, kun emäntäni opetti. Olen kuulemma tosi fiksu ja filmaattinen, kuin myös kaunein ja suloisin tyttökoiruli ikimaailmassa ja Jekku taas on ihanin poikakoiruli maan päällä. Sitä se emäntä täällä meille höpöttää päivästä toiseen, mutta ei se meitä haittaa, olemme vain onnellisia, että meitä rakastetaan ja hellitään. Kova lepertelemään meille tuo emäntä.

Ja voi morjens, Jekku saa niin hyvää palvelua, että hänet kannetaan rappusissa sylissä, tai sitten me kuljemme hissillä.. Ensin epäilin, että emäntäni on niin laiska tapaus, ettei jaksa rappusia kivuta, mutta hän selitti, että Jekulla on niin lyhyet jalat ja selässä on ollut joskus ongelmia, että vaari ei saa kulkea rapuissa, että siksi tämä on tarpeen. Ymmärsin yskän. Kai se emäntä minuakin sitten kantaa, kun olen vanha mummeli.

Ulkoilemassa käymme vähintään kolme kertaa päivässä ja useasti käymme koirapuistossa, jossa saan juosta sydämeni kyllyydestä ja ottaa kunnon hepslaakit. Tamperelaisittain siis ottaa kunnon hepulit Juu, ja minua ei ole ollenkaan haitannut, vaikka täällä on ollut sadekelejä. Kirmailen ulkona sateesta viis. Ja kun tulemme takaisin sisälle, meidät kiedotaan pörröiseen pyyhkeeseen ja kuivataan, ettemme vain vilustu.

Olin tarhalla ollessani hieman arka, mutta jo viikon kuluttua täällä oltuani ei siitä ollut tietoakaan. Aluksi kyllä ihmettelin tätä menoa sydän sykkyrällään, mutta olen jo tutustunut muihinkin koiriin, eikä pelota yhtään. Olen jopa näyttänyt mieltäni Jekku-vaarille, kun se saapastelee vähän liian läheltä minun omaa tennispalloani tai omaa herkkusiankorvaani. Tai kun se yrittää tulla sohvalle, kun minä olen jo siellä. Emäntäni vain komensi minua ja nosti toista pepusta, että se ylettyy pomppaamaan. Aikamoista, sanon minä. Mutta ymmärrän jo, että meille molemmille on tilaa. Ärripurriksi se emäntä minua sanoo aina toisinaan, kun siitä on niin huvittavaa nämä minun pienet mielenilmaukseni. En minä kyllä oikeasti ole ärripurri, kunhan yritin ja opin. Olen tosi oppivainen kuulemma.

Tämä tarina on kirjoitettu syyskuussa –06. Jatkan tarinaa nyt joulukuussa –06.

Kaneli on ollut Suomessa siis kohta 4 kk, ja edelleen tämä tyttönen on mitä ihanin prinsessa. Meillä ei ole ollut minkäänlaista ongelmaa, hieno tyttö kertakaikkiaan. Rakas Jekku-vaarimme nukkui ikiuneen marraskuun alussa. Rakkaani oli viime vuodet sydän-ja nesteenpoistolääkityksellä ja sairaus vei lopulta voiton. Pitkän koiranelämän sai hän, kuten myös toinen mäyräkoirani Simo, joka sai elää 13-vuotiaaksi. Olen niin kiitollinen kahdesta edesmenneestä ystävästäni. Molempien tuhkauurnat ovat luonamme kotona ja sydämmessäni he ovat ikuisesti.

Kaneli ja Jekku tulivat toimeen toistensa kanssa hienosti. Vaari silmiinnähden piristyi Kanelin olemassaolosta. Yhteisiä herkkujen piilottelu-metkuja, kilpaa syömistä ja muuta ylen hauskaa. Onnenpäiviä meillä kaikilla. Ja olen niin onnellinen, että Jekulla oli Kaneli seuranaan vanhoilla päivillään, varmasti hän tykkäsi nuoren tyttösen seurasta. Kaneli oli todella masentunut Jekun poismenon jälkeen. Tyttönen reagoi syömättömyydellä, nuuhki Jekun petiä ja etsi ystäväänsä. En tietenkään itsekään asiaa auttanut, itkuinen ja allapäin olin itsekin, mutta kuitenkin Kaneli oli reipas, ulkona jaksoi aina innostua kirmaileman, mutta se syömättömyys, hiukan närppi ruokaansa ja makoili vain sisällä onnettoman oloisena. Ja se katse, ruskeat nappisilmät katsoivat minua kysyvästi monen monta kertaa; missä minun velikultani on?

Marraskuun lopulla yllättäin Miia soittaa minulle. PAD:n tarhalle on tullut Lupus-mäyräkoira. Helena on muistanut, että Jekku-vaarimme on lähtenyt sateenkaarisilloille ja ehkäpä Minnan sydämeen on jäänyt Lupuksen mentävä aukko (lainatakseni Helenaa). Miia laittoi muutaman kuvan Lupuksesta, ja siinä se kolahti. Pienen pieni pikkumies. En ollut ajatellut uuden koiruuden ottamista vielä aikoihin, en vain kyennyt, mutta totuuden nimissä Kanelin tilanne ei ollut kovin kiva, rakas tyttöni riutui ilman omaa koirakaveria.

Päätös oli sitten nopea. Lupus saapui luoksemme 1.12.06. Voi tätä onnea! Kaneli on piristynyt ihan suunnattomasti. Ruoka maittaa tytölle taas (on kuulemma pulskistunutkin, sanoi eräs ystäväni..) No höps, pääasia, että tyttöseni taas syö entiseen malliin ja ihana uusi velikulta jaksaa piristää Kanelia joka päivä! Ihanat mussukat ovat nämä Kaneli ja Lupus! Kirjoittaessani tätä, Lupus on ollut luonamme kaksi viikkoa ja en voi kuin ihmetellä, miten hienosti Kaneli on ottanut uuden ystävänsä vastaan, miten ihana tyttö on hän ja miten minulla on ollut onni saada näin ihania koiraystäviä.

Kiitos Miia ja Helena siitä, että olette auttaneet Kanelin saamaan uuden kodin luotamme, ilman teitä tyttönen ei olisi täällä. Kuin myös Lupuksesta, hänestä tarinoin pikkumiehen omassa osiossaan.

Minna
Kaneli
Lupus

Takaisin