Dodo kotona Suomessa

Saavuin Suomeen kesä-heinäkuun taitteessa 2008. Perhe oli jo kovasti ehtinyt odottaa minua. Emäntä oli minua vastassa kentällä yhdessä Annen kanssa. Anne toimi hakumatkalla ”kätilönä” eli piti huolen siitä, ettei emäntä eksynyt matkalla lentokentälle ja että emäntä löysi minut kentältä. Uuteen laumaan sopeuduin nopeasti, vaikkakin lauman yhteisissä säännöissä minulla on vielä vähän opettelemista. Emäntä on minusta tosi ylpeä. Sanoo, että olen oppinut jo paljon. Tiedän jo, ettei koirien vessa ole olohuoneen matolla, vaan ulkona. Tiedän myös, ettei juomavettä tarvitse itse hakea vessanpöntöstä, meillä koirilla kun on täällä ihan oma vesiastia. Tiedän senkin, että kun emäntä kattaa kahvipöydän, se ei ole kutsu meille koirille. Minulla ja suomalaisilla veljilläni, Riskillä ja Marskilla, on kaikilla täällä omat ruokakupit. Minua ei koskaan tarvitse kutsua kahdesti syömään. Tavallisesti syön kupin tyhjäksi alle puolen minuutin. Kerran minulta kului syömiseen melkein minuutti. Silloin emäntä näytti tyytyväiseltä ja kehui, että alan ymmärtää mitä tarkoittaa ruokarauha. En tohtinut pilata iloa kertomalla, että olin syönyt puolikkaan Chifonetin alkuruuaksi. Huomaisihan emäntä sen vessareissulla myöhemmin. Veljien mielestä olen oikea ilopilleri. Marskin kanssa tykätään painia ja joskus tykätään saada ulkoilureissulla yhtä aikaa hepuli. Emäntä on silloin ihan helisemässä. Riski-veljeä rauhallisempaa koiraa en ole ennen tavannut, mutta se onkin Chow Chow. Minä ja Marski juostaan yleensä edellä ja emäntä yrittää maanitella Riskiä perässä. Joskus kun minulla ja Marskilla on narut hepulin jäljiltä ihan solmussa ja emäntä yrittää selvittää niitä, niin Riski heittäytyy pitkin pituuttaan keskelle tietä päivätorkuille. Silloin meitä kaikkia kolmea koiraa vähän naurattaa – meillä on niin samanlainen huumori! Vanha kertomus Dodosta tarhalla Espanjassa.

Takaisin