Finita kotona Suomessa

Olimme nuorimman poikani (8 vuotta) kanssa Finitaa vastassa lentokentällä maaliskuisena aamuyönä. Tosin poika ei tiennyt koko asiasta, sillä halusimme pitää hänelle yllätyksenä loppuun saakka. Daniel on aina ollut hyvin eläinrakas ja hänen suurin toiveensa oli saada oma koira. Minulla taas oli ollut jo pitkään suuri tarve tehdä jotain konkreettista näiden koirapolojen hyväksi, joten päätimme lopulta lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, poika sai toiveensa toteen ja minä sain tarjota yhdelle onnettomalle hyvän kodin ja loppuelämän. Ja nimi oli enne, meillä kun oli Figo ennestään, mikä muu nimi olisikaan sopinut tyttelille paremmin kuin Finita. Daniel oli pakahtua onnesta, kun viimein ymmärsi miksi hänet oli herätetty kolmelta aamulla lentokentälle seisoskelemaan. Olin itsekin melkein itku kurkussa, kun katselin heidän ensikohtaamistaan. Koko matkan kotiin Finita nukkui Danielin sylissä aina välillä silmäluomien alta uutta isäntäänsä ihaillen. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Aamu meni enimmäkseen uutta ihmetellessä ja mattoja merkkaillessa, eikä meistä enää kukaan ummistanut silmiään. Parsonimme Figo käyttäytyi kuin herrasmies, kylmän viileästi. Meni parisen viikkoa, kunnes Finitan loputtomat lähestymisyritykset palkittiin ja nyt koirat ovatkin ylimmät ystävät. Ja Danielin vieressä oli turvallista nukkua yöt. Nyt on toukokuun loppu ja meillä menee hyvin. Finita on viimein sisäsiisti, joka tietenkin helpottaa asioita huomattavasti. Myös madot ja ällöttävät suolinkaiset saatiin lopulta neljännen matokuurin ja eläinlääkärin määräämän Strongholdin jälkeen selätettyä, eli olemme saaneet jopa pari kiloa jäämään pysyvästi espanjattaren kapoiselle uumalle. Yönsä koira(t) nukkuu eteisessä, sillä liian moni Danielin unileluista, sisäpelikengistä ym. lastenhuoneen sisällöstä tuli tiensä päähän yön pikkutunteina. Liekö kulkukoiralle ominaista häärätä, tonkia ja touhuta pimeällä… Odotamme myös malttamattomina, että talvikarvan lähtö olisi enää muisto vain. Ja ehkä joku kaunis kerta, kun ulko-ovi jää vahingossa auki, koira ei enää karkaakaan omille teilleen eikä meidän tarvitse juosta ympäri Veikkolaa sen perässä… Mutta näistäkin "epäkohdista" huolimatta aika pieniä asioita meidän kestettäväksemme, kun miettii mitä koira on todennäköisesti saanut aiemmassa elämässään kokea. Finita on alusta asti ollut tosi reipas ja miellyttämishaluinen. Se on varsin iloluonteinen, välillä suorastaan riehakas nauttiessaan uudesta mahdollisuudestaan. Aivan kuin se ymmärtäisi, mikä onni sitä on potkaissut. Ulkona se rakastaa tunkea terävän piippanokkansa pikkukoloihin ja tiirailla parvekkeelta oravia, sorsia ja ties mitä pikkueläimiä. Pikkulinnut saavat sen välillä pois tolaltaan, metsästysvietti tuntuu olevan hyvin vahva. Edelleen jotkut liikkeet (käsi nopeasti ylös, nopea lähestyminen jne.) saavat aikaan pelkoreaktioita, joten todennäköisesti sitä on löylytetty mennen tullen edellisessä elämässä. Alussa eroahdistus oli todella kova, mutta nyt sekin on onneksi helpottanut huomattavasti. Pojat osallistuvat kiitettävästi koirien hoitoon (ulkoiluttamiseen), tosin se olikin yhtenä ehtona koirien hankkimiselle. Kehuja tyttö saa jatkuvasti, vaikka kieltämättä onkin hieman persoonallisen ja hupaisan näköinen. Sylissä pystyasennossa napottaessaan se näyttää ihan mangustilta… Finitan kiltti ja nöyrä luonne on vedonnut jopa vanhempiini, jotka eivät lukeudu kaikkein koirarakkaimpiin ihmisiin. Eli varsinainen onni potkaisi siis meitäkin. Miia kuvaili koiraa luonnossa vieläkin ihanammaksi kuin etukäteen saamissamme kuvissa, ja siinä hän olikin erittäin oikeassa. Kiitokset siis meidän perheemme puolesta Finitan meille saattamisesta, ja hyvästä työstä kodittomien koirien hyväksi. Ensi vuonna osallistumme takuulla monttukisaan (joka oli melkein naapurissa!), sillä Finita peittoaa nopeudellaan jopa vikkelän parsonimme. Eli varokaa vain, saatte muut vielä nieleskellä pölyä;o) Kesäisin terveisin, Paula, Olli, Miro ja Daniel sekä koiruudet Figo ja Finita

Takaisin