Heissan!
Sen kunniaksi, että olen nyt ollut puolisen vuotta
suomalainen, päätin kertoa teille kuulumisiani.
Olen siis Lala ja minussa on kuulemma ilmennyt todella paljon "hessu hopomaisia"-piirteitä, eli olen mukamas vähän kohno. Ja iskä nimittää minua nykyään hempsankeikaksi! Joka tapauksessa olen upea tyttis - sen tiedän itsekin.
Lensin Suomeen keskellä kylmimpiä paukkupakkasia tammikuussa 2010. Lentokentällä minua oli vastassa uusi perheeni – äippä, iskä ja pieni karvapallo Hippi. Hippi on shetlanninlammaskoira-poika ja minusta hän on tosi kiva pikkuveikka, vaikka melkoisen äänekäs kaveri onkin. Tulemme keskenämme hyvin juttuun ja olemme joka tilanteessa toisillemme tuki ja turva. Olemme melkoiset vastakohtaisuudet ja siksi kai niin hyvin täydennämmekin toisiamme.
Olen sopeutunut asumaan tänne Turun seudulle Yläneelle loistavasti. Rakastan maaseudun rauhaa sekä luonnon tuoksuja ja ääniä. Erityisesti linnut kiehtovat minua yli kaiken suonissani virtaavan lintukoiran veren ansiosta. Ja näin kesällä kärpästen metsästys on myös viihdyttävää ajankulua. Lenkkeilykin on todella kivaa, sillä jo talvella pakkasen paukkuessa yli 20 asteessa, rakastin ulkoilua jopa niin paljon, etten edes pahemmin palellut tuolloin vielä kovin ohuessa turkissani - liikkumisen riemu ja vapaus veivät voiton kaikesta muusta!
Ulkoilun ja lenkkeilyn lisäksi rakastan yli kaiken sylissä oloa ja kaikenlaista pehmeyttä – pehmeää sänkyä ja sohvaa, joilla saan vapaasti nukkua ja loikoilla, sekä kaikkia pehmeitä leluja. Pehmolelut ovat oikeastaan niin ihkuja, etten haluaisi antaa niitä ollenkaan Hipille! Ruuan suhteen olen todellinen ennakkoluuloton ja kaikkiruokainen kulinaristi. Maistan kaikkea, mitä tarjolla on ja alkuun tuli maisteltua pullapitkoja, kääretorttuja sun muita herkkuja vähän ominkin luvin. Mutta aika pian huomasin, että tarjoilu pelaa täällä Espanjan tarhaoloja huomattavasti paremmin, eikä varastaminen ollut minunlaiselleni fiksulle tytölle sopivaa puuhaa. Suurimpia herkkujani olisivat viinikumikarkit ja limppariakin joisin hyvällä halulla, mutta jostain kumman syystä niitä ei tunnu tarjolla olevan…
Tajusin heti alusta alkaen, että pissat ja kakat pitää tehdä ulos, vaikka kylmä talvi olikin. Pari-kolme pissaa taisi tulla sisälle, mutta sitten minulla oli homma jo täysin hallinnassa. Osaamme olla Hipin kanssa myös kahdestaan kotona ihan kiltisti, vaikka Hippi melkomoista meteliä toisinaan pitääkin ja minun täytyy totta kai antaa hänelle vähän taustatukea. Mutta eipä se omakotitalossa ketään haittaa ja kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Mitään emme Hipin kanssa hajota, mutta toimistohuoneen paperiroskakorin sisällön käyn aina toisinaan levittämässä ympäri lattioita, kun olemme kaksistaan, sillä pitäähän sitä hauskaa pitää!
Haluan olla kaikin puolin rehellinenkin ja siksi myönnän minulla olleen kaksi pientä murhetta Suomeen tullessani – fyysinen sekä psyykkinen.
Fyysinen murhe oli huono ihon kunto täysin kaljuuntuneen vatsan alla ja tuskallinen, kokonaisvaltainen kutina. Kutina valvotti minua öisinkin ja siinä samalla valvoi sitten koko perhe. Tohtorisetä ei sen kummemmin osannut syytä ongelmiini sanoa, mutta arveli, että ihan pelkästään huonolaatuinen ruoka ja tarhaelämän stressi voisivat olla taustalla. Minulle tehtiin kuitenkin vielä varmuuden vuoksi leishmania-testi Suomessa, joka onneksi näytti odotuksien mukaan negatiivista. Kaikki hoitui sitten kuitenkin kuntoon kuin itsestään – huhtikuussa vatsani alla oli jo karvaa ja iho oli tervehtynyt myös kutinan ollessa tipotiessään. Tosin aamuisin herättyäni minulla on yhä edelleen aina pieni rapsutteluhetki vanhojen aikojen muistoksi. Eli kunnon ruoka päivittäisine öljylisineen sekä hyvä elämänlaatu tekivät nopeasti tehtävänsä ja oloni helpottui. Oli tosi kiva huomata, että voi touhuta kaikenlaista kivaa, eikä vain tarvinnut istua puremassa/rapsuttelemassa itseään. Turkkinikin on nykyään niin upean kiiltävä, että se kerää jopa vierailta ihmisiltä kehuja!
Psyykkinen ongelma oli sitten vähän yllättäenkin toiset koiruudet – jo pelkkä tuore toisen koira haju sai minut sekoamaan täysin. Emäntäni kuvasi ”oopperaani” kuin sikaa olisi tapettu ja sen lisäksi samalla rajusti vuorotellen vedin sekä peruutin hihnassa ja nostinpa varmuuden vuoksi vielä niskakarvatkin hurjan näköisesti pystyyn. Mitään en kuulemma noissa tilanteissa kuullut tai nähnyt ja rauhoittuakseni tarjottuja namejakaan en osannut niellä. Nyt oikein nolottaa moiset hässäkät, mutta onneksi pääsin käymään muutaman kerran asiansa todella osaavalla koirien käytösterapeutilla ja nyt tämäkin murhe on taakse jäänyttä elämää. Terapeuttisetä vieläpä kehui kovasti hermorakennettani, toimintakykyäni sekä kuuliaisuuttani ja suositteli minulle agility-harrastusta. Minulla olisi kuulemma aivan loistavat edellytykset siihen hommaan!
Ihmisten kanssa olen tullut hyvin toimeen. Täysin vieraitakin ihmisiä menen rohkeasti moikkaamaan, jos he vain osoittavat mielenkiintoa minua kohtaan. Pyöräilijät, sauvakävelijät, rullaluistelijat ja kaikki muutkin lenkeillä vastaan tulevat kulkijat kaikenlaisine kimpsuineen ja kampsuineen eivät meikäläisen menoa hetkauta. Eivätkä enää siis toiset koiratkaan - menemme reippaasti ohi, enkä minä sano sanaakaan. Jopa hihnassa olleen kissan ohitimme tässä taannoin ilman showta ja kyllä oli emäntä tuolloin(kin) niin ylpeä minusta!
Lopuksi haluan vielä antaa kauniin kiitoksen Hellulle, joka saattoi minut turvallisesti
Kotiin – nyt minulla on kaikki hyvin!
Hännänheilutuksin onnentyttö Lala
Vanha kuvaus tarhalta Lalasta
Takaisin
