Lara (ent. Laura) kotona Suomessa

Kyllä ihmisellä pitää koira olla. Niinpä päätin kevättalvesta 2006 liittää kissa- ja hevospainotteiseen laumaani kauan kaivatun ihmisen parhaan ystävän yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Halusin ”helpon” koiran, joten päädyin nuoreen narttuun, jota ei ainakaan tiedetty traumatisoituneeksi hysteerikoksi. Toki olin varautunut rescue-koiran kohdalla kaikkeen, mutta kyllä todellisuus silti vähän yllätti.

Ensimmäinen viikko Suomessa Laralla sujui kuin sumussa, ilmeisesti rauhoittavat olivat harvinaisen tujuja. Mutta pian koiraparan tila alkoi paljastua ja aluksi vain paheni pitkään. Lara on ollut aivan äärettömän stressaantunut koira, varmastikin kaikki mahdolliset stressioireet näkyivät, ja vasta nyt koira on päässyt tasapainoon. Eroahdistus vieläkin iskee, jos joutuu tyytymään kissojen seuraan paria tuntia kauempaa. Onneksi Lara ei ilmennä eroahdistusta haukkumalla, mutta sisustukseeni hän on ollut varsin tyytymätön ja karsinut sitä rankalla kädellä (hampailla). Mutta eihän niitä kodintekstiilejä niin tarvittukaan, keräsivät vain pölyä… Toiset koirat kiinni ollessa ovat punainen vaate, mutta sovittamalla ulkoiluajat ruuhka-aikojen ulkopuolelle ja sinnikkäällä siedättämisellä sujuu jo ohittaminenkin jotenkuten, jos vain ollaan riittävän kaukana. Yllättäen näköpiiriin ilmestyvät koirat saavat koiraneidin pään pimenemään totaalisesti.

Lara on nopea oppimaan, mutta vanhoista tavoistaan sen tuntuu olevan jokseenkin mahdoton oppia eroon (esim. hihnassa vetäminen). Olenkin varmaan nostanut hullun maineeni jo ihan uusiin sfääreihin alueella, sillä kaikki mahdolliset ja mahdottomat tekniikat hihnassa kulkemiseen on vuoden aikana ehditty soveltaa. No, muutoin Larukka on varsinainen virtuoosi, ja repertuaariin kuuluu myös hevosilla tavattavia korkean koulun liikkeitä, kuten espanjalainen käynti ja pesade. Heikkoina hetkinäni olenkin vannonut myyväni Laran sirkukseen. Larukka-ahon ajattelijan jästipäisyys ilmenee kyllä tuon tuostakin, esimerkiksi hevosia se ei ole vielä oppinut varomaan, vaikka onkin saanut niiltä kolhuja niin että mammaa heikottaa... Sitkeydellä Lara vetää läpi varmasti harmaan kivenkin (ainakin kylpyhuoneen oven), ja luovuta ei millään, eli sisua löytyy ihan riittävästi tänne Suomen karuihin oloihin.

Ilmeisesti liikkumisen tarve voi todellakin patoutua ja purkautuminen on paitsi rajua, myös pitkä prosessi. Onnettomalla lihaskunnolla varustettu koira oli ensimmäisinä kuukausina tuon tuostakin kipeä ja reväyttelikin paikkojaan, vaikka kovasti yritin liikkumista toppuutella. Hieman on hirvittänyt yhdistelmä pitkä selkä ja vinttikoiran mieli. Mahdollisuus liikkua ja touhuta vapaana on kuitenkin ollut terapeuttista, ja onneksi Lara on voinut viettää aikaa hevostilalla (kiitos Heikki!). Muutoin en tiedä, miten olisi selvitty ja mihin tarhaan emäntä olisi pitänyt pian laittaa.

Tähän kuuluu todeta, että hetkeäkään en vaihtaisi pois, mutta haluan muistuttaa jokaiselle rescue-koiraa harkitsevalle, että kannattaa todella, todella miettiä, riittävätkö erilaiset resurssit ja rahkeet haasteeseen. Esimerkiksi hyvää hoitopaikkaa voi olla todella vaikea keksiä ongelmallisesti käyttäytyvälle koiralle, jolla on historiaa… Omia arkikuvioita täytyy olla mahdollista järjestellä koiran ehdoilla. Ja sisua pitää löytyä vähintään yhtä paljon kuin koiralta. Mutta lopussa kiitos seisoo ja jopa koirakin joskus rauhassa paikallaan.

Takaisin