Tio kotona Suomessa

Kymppi, koira kuin unelma Keväällä 2006: Olen jo miettinyt toisen koiran hankkimista, kun Anni eräänä iltana Espanjasta palattuaan avaa SOS-tarhan nettisivut ja sanoo, ”äiti katso tossa on meidän koira”. Kuvassa on onnettoman näköinen pitkänenäinen eläin, joka on vetänyt korvat takaviistoon, ja jota joku pitää kurkusta poseerausasennossa. Tekstissä lukee suunnilleen ”Hello, my name is Tio, I’m friendly and would like to come home with you”. Murisen jotain ja asia jää siihen. Seuraavien parin kuukauden aikana huomaan kerta toisensa jälkeen palaavani SOS-tarhan kotisivuille, katsomaan onko Tio saanut kodin. Ei ole, aika kuluu, ja kerta kerralta alkaa tuntua enemmän siltä, että meidän koira siellä odottaa. Sitten Ruotsin SOS-animals-sivuille tulee lisää kuvia Tiosta. Hurmuri! Lopulta soitan tarhalle. Kim kertoo, että Tio on elämänsä ensimmäiset viisi kuukautta elänyt emon ja veljen kanssa kulkukoirana, sitten ne on pyydystetty ansalla golfkentän liepeiltä, ja sen jälkeen ne ovat eläneet tarhassa. Aluksi olivat pelosta suunniltaan, mutta ”pojat kun olivat vielä pentuja, tottuivat pian”. Kim kertoo myös, että Suomeen on perustettu yhdistys joka tuo espanjankoiria tänne, ja että yhdistyksen edustaja sattumoisin juuri on tarhalla sinä päivänä. Kohtaloko tarttuu peliin? Juttelen Miian kanssa, ja muutaman olennaisen kysymyksen pohdittuamme (tuleekohan se toimeen lasten kanssa, entä tyrannimaisen terrierin kanssa...) huomaan varanneeni koiran. Turvallista; rokotukset, madotukset kunnossa, leishmania ja sydänmato jne. testattu. Tämä jälkeen alan miettiä mitä olen tehnyt. Olen varannut koiran näkemättä sitä, kysynyt muutaman kysymyksen Miialta, joka on juuri kaksi kertaa tavannut sen. Mitä jos sillä on ongelmia, joiden ratkaisemiseen taitoni ei riitä. Vaikka nimenomaan haluan koiran, joka tarvitsee kodin, olen myös lukenut koirakirjani: kaksitoista ensimmäistä viikkoa ovat olennaiset pennun sosiaalistumisessa ihmisiin, jos pentu ei sosiaalistu tänä aikana....Mitä kun se on elänyt villikoirana viisi kuukautta? Ja sitten häkissä seitsemän. Onneksi into koiran tulemisesta peittää huolet alleen, kyllä ongelmista selvitään! Varmistan Amandalta, että nimi Tio tarkoittaa paitsi setää, myös kaveria, niinkuin ”hei kaveri, tuletko auttamaan”. Hyvä nimi! 21.5.2006 Suomi on juuri voittanut Eurovision laulukilpailut, hyvä Lordi. Näemme kilpailujen lopunkin, koska Espanjan lento on myöhässä kaksi tuntia. Juhlatunnelmissa köröttelemme Sarin pappabemarilla aamukolmeksi lentokentälle. Miia on siellä ja muita jännittyneitä koiranodottajia, viisi koiraa tulee tänään. Koirien häkit puretaan koneesta viimeisenä. En tohdi laskea, montako tuntia raukat ovat kuljetushäkeissään odottaneet. Lopulta ovesta kärrätään häkkejä, koirat kyyristelevät niiden nurkissa. Alimmaisen etuosassa seisoo ruskea hirveän laiha koira kuono häkin raossa. Onpa se iso. Onpa se rohkea. Nyyyh, meidän Tio! Laitan sormeni häkin rakoon ja se lipaisee. Rohkeus ei kuitenkaan riitä häkin turvasta poistumiseen; Miia saa nostaa sen lattialle. Se seuraa meitä jotenkin ilmavana kuin ei olisi ihan läsnä. Automatka menee hyvin. Haen Bessyn kotoa ja näytämme koirat toisilleen ensin ulkona. Kello neljä toukokuun aamu jo sarastaa. Bessy ei ole ihastunut vieraasta koirasta, jota se herätetään tapaamaan aamuyöstä. No, ei sitä odotettukaan. Ennemmin huolestuttaa se, ettei Tio tee tarpeitaan. Kello kuusi lähden sen kanssa uudestaan ulos. Se pelkää portaita, ei varmaan ole ikinä kulkenut sellaisissa. Namu, porras, namu, porras, hieno koira. Kulkee vierelläni kuin jalat eivät ulottuisi maahan, ei tule pisua. Menemme taas nukkumaan. Kello yhdeksän lähdemme koko perhe taas lenkille. Tähän mennessä Tio on lentomatkan ja matkalle annetun rauhoittavan lääkkeen jäljiltä juonut vettä varmaan puoli litraa. Se kulkee vierelläni edelleen ilmavana. Se on niin vahvasti kontaktissa koko ajan että tuntuu. Olemme se ainoa turva uudessa oudossa maailmassa. Se tulee vähän väliä lipaisemaan kättä. Tunnin lenkin jälkeen tulee pisu, jipiiiii, tänään on hyvä päivä, meidän koira pissi. Ensimmäiset päivät Tio nukkuu paljon. Ruoka maistuu!!! Se on niin laiha, että kylkiluilla voisi soittaa banjoa. Hännässä on iso ruhje. Se on matkaa varten hyvin pesty, puunattu ja desinfioitu, se ei edes tuoksu koiralle. Vilkaisu suuhun saa kylmät väreet selkäpiihin; miten yksivuotiaan koiran hampaat voivat olla pikimustat. Puruluita heti! Se on utelias ja tutkii paikat, ja mielestäni koko sen olemuksesta näkyy, että se on tullut kotiin. Luottavainen! Kyyneleet tulevat silmiin, siitä näkee, ettei sitä ole kohdeltu huonosti, kiitos ihana tarha! Viisi ensimmäistä elinkuukauttaan villikoirana elänyt koira on varauksetta valmis ottamaan meidät omakseen. Ensimmäisinä viikkoina se ei osaa istua, se joko seisoo tai makaa, ja lopulta kun saamme opetetuksi sen istumaan (opettamalla ensin maahan menon, ja siitä ylös istumaan), se alkaa välittömästi peruuttaa takapuolensa syliini aina kun satun olemaan kyllin matalalla. Se on isomman tuntuinen kuin odotin. Siinä vaiheessa kun huomaan Bessyn sujuvasti kulkevan sen mahan alitse, mittaan säkäkorkeuden. Seitsemän senttiä enemmän kuin tarhan ilmoituksessa, taitaa poika olla kasvanut. Bessy sopeutuu Tioon yllättävän hyvin, mikä on kokonaan Tion pettämättömän diplomatian ansiota. Koirien kanssa elänyt Tio on loistava koiratapojen opettaja, jopa epäsosiaaliselle terrierille. Toisaalta Bessystä on apua Tiolle, pelottavat portaat, sillat ja hälyiset paikat ovat vähemmän pelottavia, kun pieni itsevarma pomo kulkee edellä. Sisäsiisteys on pian saavutettu. Muutaman vahingon jälkeen olen iloinen nopeasta oppimisesta. Kun noin puoli litraa nestettä losottaa lattialla oleville farkuilleni, kiitän sekä itseäni, kun olen viisaasti riisunut housut suoraan läjäksi lattialle, että kunnon farkkukangasta, joka pidättää nesteen niin, ettei pisaraakaan valu parketille kun kiikutan farkut vessaan. Parin viikon päästä uskallan antaa ensimmäisen ydinluun pelkäämättä että maha menee sekaisin. Taas on kyyneleet lähellä. Tio on heti oppinut pyytämään luvan ennen ruokailun aloittamista. Nyt se katsoo eteensä laitettua ydinluuta, katsoo minua, katsoo luuta, katsoo minua, ”ai minulle, eihän, ihanko totta, siis minulleko tämä, onko varmasti, ihan minulleko”..... Lopulta saan sen vakuuttuneeksi siitä että luu ihan totta on sen oma. Vähän myöhemmin kun lähestyn autuaana jyrsivää koiraa, sen rinnasta kumpuaa kumea murina. Mun aarre. Mutta kun meillä ei sovi sellainen käytös, jään lukemaan kirjaa sopivan välimatkan päähän. Aina välillä hivuttaudun vähän lähemmäs vilkaisemattakaan Tioa, kunnes lopulta istun sen vieressä käsi luun vierellä. Jyrsiminen jatkuu, ja jatkuu. Iltalenkille Tio lähtee mielellään, mutta palaa heti luun luo. Illalla viimeiseksi kuulen tasaisen ”rous rous rous”. Tio makaa luu suussa, nukahtamaisillaan, silmät lupsahtavat välillä kiinni ja pää nyökähtää, mutta leuat yhä jatkavat rouskutusta. Viikkojen kuluessa Tiosta tulee rohkeampi. Aluksi se pissii istuallaan kuin tytöt, mutta jalka alkaa nousta yhä korkeammalle kuin kulmakunnan kunkun ikään. Onnistumme opettamaan sen vetämään hihnassa (huokaus) ja sen aluksi uinuva metsästysviettikin herää täyteen kukoistukseen. Se on kuitenkin niin sitoutunut meihin, että sitä voi pitää vapaana metsässä, se kulkee omia polkujaan, ja tulee aina välillä katsomaan, missä muut menevät. Kun kutsun, se tulee. Se on aina tyytyväinen. Alussa ilmennyt murina miehille alkaa jäädä. Koiraleluilla se ei osaa leikkiä, roskat sen sijaan ovat kiinnostavia. Keittiön roskakaappi on pidettävä suljettuna, muuten roskat on pian lajiteltu lattialle. Tio ei ole tuhonnut mitään (paitsi ompelukoneen johdon, ai niin ja sen patjan), mutta se kuljettaa kenkiä sängyille ja makoilee kuono syvällä kengässä. Syyskuun 21. päivä, tasan neljä kuukautta kotiintulon jälkeen Tion toinenkin korva ponnahtaa pystyyn, askel kohti aikuisuutta. Tavallaan haikeaa, se on ollut niin ihanan näköinen toinen korva pystyssä ja toinen lupsallaan. Toukokuussa 2007 Lähdemme Tion kanssa aamulla kaksin lenkille. Bessy on aamu-uninen ja jäkittää jäljessä kotoa poispäin mennessä ja vetää edellä kotiin päin mennessä. Tion kanssa on aina kivaa lenkkeillä. Se aloittaa heti sen leikin, jossa ”tää olis se tosi hyvin kasvatettu koira, joka kulkis sen vierellä espanjalaisen kouluhevosen askelin, ja katsois sitä koko ajan hellittämättä kasvoihin, niin että se lopulta purskahtais nauruun ja antais tälle namin”. Me leikitään sitä monta kierrosta, mutta sitten päätän että syöminen saa riittää ja lenkillä ei ole tarkoitus lihoa enempää. Olen vuodessa onnistunut tekemään Tiosta keskivartalotukevan. Aluksi kuukausikaupalla se söi ja söi ja pysyi ruipelona, ja lääkäri oli sitä mieltä, että madot ovat varmaan sen pentuiässä syöneet sen suoliston reikäiseksi. Nykyisin se on kunnossa, kiiltäväturkkinen, ja minun täytyy oppia, ettei se tarvitse enää ruokaa madonreikiä varten. Olen kiitollinen SOS-tarhalle, Kimille ja kaikille avustajille, jotka pitivät Tiosta niin hyvää huolta, että siitä kasvoi luottavainen. Olen kiitollinen Miialle ja Hellulle heidän työstään näiden ihanien koirien hyväksi, kiitollinen siitä, että he auttoivat meitä saamaan Tion turvallisesti perheenjäseneksi.

Takaisin