Tula kotona Suomessa

Päätös Tulan ottamisesta ei ollut helppo. Se tuli Pavelle kaveriksi ja akkavallan varmistajaksi pieneen kahden tallustajan perheeseemme. Pessimistisiä töksäytyksiä vanhan koiran ottamisesta en ottanut kuuleviin korviini. Jotain Tulassa oli, tiesin että siitä tulee minun koirani. Helena sanoi vielä puhelimessa, että oli ajatellut siitä Pavelle kaveria. Tulakaan ei ollut juuri rauhoittavan lääkkeen lannistamana lentokentällä. Se heilutti töpöhäntäänsä iloisena ja katseli kirkkain silmin ympärilleen. Koirassa pisti silmään sen laihuus ja likainen turkki. Tula pääsikin heti ensimmäiseksi pesulle. Se ei jaksanut enää pienen lenkin jälkeen tutkia kotiaan kovin tarkkaan. Se etsi vaan petinsä ja rysähti siihen huokauksen saattelemana. Pedistä se ei liikkunut enää ennen aamua. Tulan vatsa oli pari viikkoa sekaisin ja lisäksi se oli saanut jostain haavan kinttuunsa ja hyppelehti kolmella jalalla muutaman päivän. Eläinlääkäri huomautti myös sydämstä kuuluneesta sivuäänestä, mutta se ei hänen mukaansa kuitenkaan haittaa normaalia elämistä. Pahin vaiva Tulalla oli hammaskivi. Koko yläleuka oli ruskean kökön peitossa, alta pilkotti vain pieni valkoinen kärki poskihampaasta. Paven kanssa ne tulivat ihan hyvin toimeen alusta lähtien. Rähinöitä ei ollut, mutta Pave oli mustasukkainen ja osoitti mieltänsä olemalla kokonaan huomioimatta Tulaa. Ne eivät juuri koskaan innostu leikkimään, mutta pitävät huolta toisistaan ja nukkuvat usein vierekkäin. Tula on todella tarkka ruoastaan, eikä kenelläkään ole asiaa sen kupille tai oman luun lähelle. Näistä se silloin tällöin pitää kiukkuisesti huolta ja sen saa Pave-parka tuntea nahoissaan. Tämä mummeli ei todellakaan näytä 11-vuotiaalta. Voihan olla, ettei syntymävuosi ole 1997, vaikka entinen omistaja niin onkin ilmoittanut. Tulaa luullaan lähes poikkeuksetta pennuksi sen eloisan olemuksen ja pentumaisen käytöksen takia. Ikäneidon merkkejä näkyy vain hamaantuneissa korvissa sekä karvan laadussa yleensä (kiillotonta villaa). Tulan kuulokin taitaa olla mennyttä ja se nukkuu maailman sikeimpiä unia. Mummelin bravuuri on joka-aamuinen ilopyöriminen. Se etenee makuuhuoneesta keittiöön pyörien kuin väkkärä ja kiljuen innosta. Tulan mielestä jokainen aamu on juhlan arvoinen ja se herättää aina suurin piirtein samaan aikaan koko perheen aamupalalle. Tulalla on ehdottomasti positiivisin asenne kuin edes kenelläkään tuntemallani ihmisilopillerillä. Sen kohdalla voidaan todellakin sanoa, että ikä on pelkkiä numeroita! Kukaan ei ole täydellinen ja Tulallakin on yksi (!) heikkous: ruoka. Se voisi syödä mitä tahansa, milloin tahansa ja kuinka paljon tahansa. Mandariinin kuoria se ei kuitenkaan syö ja roskiksesta kaivettuja kahvinpurujakin vain kohtuullisen määrän. Se ei todellakaan nirsoile tai pidättele ilmoja maittavan ”kaikkea hyvää biojäteastiasta”-aterian jälkeen, vaan käyttää hyväkseen kaiken eteensä tulevan ravinnon röyhtäisten estottomasti päälle. Ruokahalustaan huolimatta teräsmummo on säilyttänyt linjansa sutjakkaina. Kiitoksia Helenalle tästä pienestä päivänsäteestä, teräsmummosta ja suursyömäristä, joka paransi Paven eroahdistuksen! Anu

Takaisin